Valerianus
| Valerianus | |
|---|---|
 Valerianuksen kuva roomalaisessa sestertiuksessa. | |
| Rooman keisari | |
| Valtakausi | 253 – 260 |
| Edeltäjä | Aemilianus |
| Seuraaja | Gallienus |
| Syntynyt | ennen vuotta 200 |
| Kuollut |
vuoden 260 jälkeen Bishapur, Sassanidien valtakunta |
| Puoliso |
Egnatia Mariniana Cornelia Gallonia |
| Lapset |
Gallienus Licinius Valerianus |
Publius Licinius Valerianus (ennen vuotta 200 – vuoden 260 jälkeen) oli Rooman keisari vuosina 253–260. Valerianus tunnetaan siitä, että hän on ainut Rooman keisari, jonka vihollinen onnistui vangitsemaan. Valerianus poikkesi muista ajan keisareista, sillä hän kuului vanhaan roomalaiseen senaattorisukuun ja oli toiminut useissa korkeissa viroissa ennen nousuaan keisariksi.[1] Tullessaan keisariksi Valerianus teki pojastaan Gallienuksesta augustuksen eli kanssahallitsijansa. Valerianus otti vastuulleen valtakunnan itäosat, kun taas Gallienuksen vastuulle tulivat valtakunnan läntiset osat. Valerianuksen kerrotaan aloittaneen uudelleen kristittyjen vainoamisen, mutta hänen poikansa lopetti ne hänen kuoltuaan. Valerianus soti hallituskautensa aikana persialaisia ja gootteja vastaan ja vuonna 260 hän jäi persialaisten vangiksi. Tarinan mukaan Persian kuningas Sapor I nöyryytti Valerianusta muun muassa käyttämällä häntä jalkatuolina hevosen selkään noustessaan.
Elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ura ennen keisariutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valerianuksen urasta ennen keisariutta ei tiedetä kovin paljon. Hän syntyi luultavasti vähän ennen vuotta 200. Hän oli naimisissa Egnatia Marinianan kanssa ja heillä oli kaksi lasta, tuleva keisari Gallienus ja Valerianus Junior. Gallienus syntyi noin vuonna 218. Valerianus mainitaan ensimmäisen kerran lähteissä vuonna 238, jolloin hän jo oli entinen konsuli ja princeps senatus. Tuolloin hän neuvotteli senaatin nimissä Gordianuksen lähettämän valtuuskunnan kanssa siitä että senaatti antaisi tukensa Gordianukselle Maximinus Thraxia vastaan. Scriptores Historiae Augustaen mukaan Decius nimitti Valerianuksen senaatin pyynnöstä kensoriksi vuonna 251, mutta tietoa pidetään epävarmana. Todennäköistä on kuitenkin se, että Valerianus oli tuohon aikaan sekä Deciuksen että senaatin suosiossa. Vuonna 253 Valerianus toimi komentajana Raetiassa ja Noricumissa, josta keisari Trebonianus Gallus lähetti hänet hakemaan joukkoja Galliasta ja Germaniasta sotaan usurpaattori Aemilianusta vastaan.[1]
Keisarina
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Matkalla kohtaamaan Aemilianusta tuli kuitenkin tieto, että Gallus oli jo kuollut, jolloin Valerianuksen joukot huusivat hänet keisariksi. Valerianuksen ja Aemilianuksen joukot kohtasivat Spolenton luona syyskuussa 253. Aemilius kärsi edeltäjiensä Galluksen ja Volusianuksen kohtalon kun hänen joukkonsa murhasivat hänet. Roomassa senaatti oli oletettavasti mielissään kun se vahvisti sen oman jäsenen Valerianuksen nimityksen keisariksi. Valerianus oli keisariksi tullessaan noin 60-vuotias, mutta vielä hyvässä vireessä. Hän nimitti kuitenkin täysi-ikäisen poikansa Gallienuksen kanssahallitsijakseen, eikä vain seuraajakseen, ja antoi tämän vastuulle valtakunnan läntisen osan. Kummatkaan keisarit eivät viipyneet kovin kauan Italiassa vaan suuntasivat pian valtakunnan uhatuille rajoille. Tiedot Valerianuksen hallintokaudesta ovat monin osin epävarmoja.[1][2]
Valerianus lähti itään sotimaan persialaisia vastaan, jotka olivat kuningas Sapor I:n johdolla vallanneet Antiokian ja Armenian. Sapor oli aikaisemmin järjestänyt muun muassa Armenian kuninkaan murhan. Vuonna 251 hän oli hyökännyt Armeniaan ja ajanut Armenian uuden kuninkaan pakoon roomalaisten luokse. Vuosina 253–255 olot valtakunnan rajoilla vakaantuivat niin idässä kuin lännessä, kun Gallienus kukisti muun muassa germaanit Illyriassa ja Valerianus valloitti takaisin Antiokian vuonna 253. Valerianus teki Antiokiasta päämajansa. Frankkien hyökätessä Galliaan Gallienus kiirehti paikalle ja jätti Tonavan-rintamalle poikansa Valerianuksen, josta hän teki caesarin. Erään piirtokirjoituksen mukaan Valerianus, Gallienus ja Valerianus II olivat kaikki kolme Kölnissä vuonna 257. Ilmeisesti frankkien uhka oli niin suuri että se vaati kaikkien kolmen keisarin läsnäolon.[4] Vuonna 258 Valerianus palasi itään Illyrian kautta, jonne hän jätti pojanpoikansa Valerianus II:n. Antiokiaan hän saapui toukokuussa.[5]
Samoihin aikoihin gooteiksi kutsuttu kansa hyökkäsi Vähään-Aasiaan. Nämä niin sanotut mustanmeren gootit kuuluivat eri kansaan kuin Tonavan alueella Roomaa uhanneet gootit. Mustanmeren gootit ilmestyvät lähteisiin 250-luvulla kun he valtasivat Krimillä olleet kreikkalais-roomalaiset kaupungit. Joko vuonna 253 tai 254 nämä gootit hyökkäsivät ensimmäisen kerran mustanmeren itärannikkoa pitkin. Vuonna 254 tai 255 tehty toinen hyökkäys kohdistui mustanmeren etelärannikolle. Vuonna 256 tapahtui kolmas ja vakavin näistä hyökkäyksistä. Gootit ryöstivät tuolloin muun muassa Nikomedeian ja Khalkedonin. Tämä pakotti Valerianuksen siirtämään armeijansa pääosan alueelle, mutta Valerianuksen oli kuitenkin palattava itään, kun persialaiset hyökkäsivät Duraa ja Circesiumia vastaan.[6]
Scriptores Historiae Augustae väittää että Valerianus olisi ollut tuohon aikaan Byzantionissa ja palkinnut Aurelianuksen, joka oli kukistanut gootit, ja nimittänyt tämän konsuliksi ja seuraajakseen. Ei ole kuitenkaan varmaa pääsikö Valerianus Byzantioniin asti.[1]
Persialaisten vankina
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Roomalaiset saivat luultavasti voiton persialaisista Circesiumin luona, mutta koska Valerianus oli joutunut kokoamaan suuren määrän sotilaita pysäyttääkseen persialaiset pääsivät kulkutaudit valloilleen ja suuri osa Valerianuksen joukoista kuoli ruttoon. Vuonna 259 Valerianus lähti puolustamaan